Aino Tuomainen, 12 vuotta
Kerava

Miten ja miksi sanoa huumeille ei

Mä murrosiän kourissa riutuva likka olin täysin kyllästynyt elämään. Mä en jaksanut mun vanhempia enkä kavereita, en täydellisesti ketään. Ne oli kaikki mun mielestä jotenkin ylipirteitä. Melkein kaikki viikonpäivät mä lojuin sängyn pohjalla, ku emmä jaksanut mitään muutakaan tehdä. Mä en viittiny myöntää sitä, että mä olin masentunut, koska kaikki  olis vain vedonnu murrosikään. Kyll mä oisin ite huomannu, jos se ois ollu sitä, mut se ei ollu sitä; se oli jotain vakavampaa, tai niin mä ainakin luulin. Oli mulla hyviäkin aikoja, joskus illalla kun mä olin menossa nukkumaan, mä ajattelin ihania hetkiä mun elämässä, mutt mä en vaan osannu arvostaa niitä.

Yhtenä iltana mä päätin mennä mennä bileisiin, jos mä vaikka piristyisin vähäsen. Mä näin kaverit siellä. Me tanssittiin ja oltiin. Kaikki meni tosi hyvin kunnes yks jätkä tuli tarjoo mulle huumeita. Mä ajattelin, että miksikäs ei. Ei mulla ollu kauheesti menetettävää, jos mä vaikka kuolisin yliannostukseen. Sit kun se oli laittamassa ainetta neulaan, mun päässä tapahtuikin jotain. Mun päähän rupes kerääntymään kaikki kivat muistot mun elämästä. Niitä muistoista alkoi kerääntyy vähän niin ku elokuva, jonka mä halusin nähdä uudestaan ja uudestaan. Sitt mä tunsin jotain mun kädellä. Mitään reagoimatta mä vedin käden pois ja sanoin sille jätkälle: ´´Kiitos, ei sittenkään´´, ja kävelin pois. Vieläkin ja tulen aina olemaan onnellinen siitä, että mä en ottanut sitä. Mun  elämä ois menny täysin pieleen. Huumeista ei oo vaikee kieltäytyä; sano vaan ei!